OHO-​ohjaaja kuulolla, kuulemassa, kuuntelemassa

Raija Koskinen: Olen Raija Koskinen, sosiaalialan lehtori.

Liisa Harakkamäki: Olen Liisa Harakkamäki, sosiaalialan lehtori.

Merja Salminen: Ja minä puolestani olen Merja Salminen, sosionomikoulutuksen koulutuspäällikkö. Tervetuloa kuuntelemaan opiskelijoiden opiskelun harjoittelun ja opinnäytetöiden ohjausmallista, joka on ollut meillä käytössä tässä sosionomikoulutuksessa jo useamman vuoden. Aloitettiin tämä toiminta 2020 ja ollaan viety tätä toimintamallia silloin aloittaneiden opiskelijaryhmien kanssa eteenpäin. Nyt on meidän mielestä aika palata tämän toiminnan perusteluihin ja siihen ajatteluun, joka meitä on ohjannut tämän mallin kehittämisessä.

Tässä podcastissa tullaan lähestymään tätä opiskelijoiden opintojen ohjausta erilaisten käsitteiden kautta ja sitä kautta myöskin jäsentämään ja ymmärtämään mistä tässä oikein on kysymys, vai mitä?

Liisa: Joo, ja hyvin nostit esille tämän harjoittelun ja ohjauksen. Sehän on kumminkin taustaa siitä, että koko sosionomikoulutuksessa 2000-luvun alusta asti on ollut mentorit-ryhmätoimintaa ja pienryhmätoimintaa. Mutta me ollaan siirrytty tähän OHO-malliin, ja nyt sen käsitteitä halutaan tarkastella täällä.

Raija: Niin ja se on varsin mielenkiintoista miettiä sitä, että kun lähdetään vastaamaan käytännön tarpeeseen, niin mistä löytyy sitä toimintaa yhteisesti ankkuroivia ajatuksia ja käsitteitä. Ja kun tässä meidän OHO-toiminnassa on nimenomaan kysymys siitä, että me yksittäisinä opettajina ollaan työskentelemässä niiden OHO-ryhmiemme kanssa ja samalla täytyisi saavuttaa jotain yhteistä. Mitä se OHO-toiminta on yhteisesti? Minä ajattelen, että käsitteiden tarkastelulla ja pohtimisella on isokin merkitys. Ei pelkästään siksi, että se on hauskaa jotenkin teoreettisesti, mutta myös käytännön kannalta.

Liisa: Kyllä, ja ammatillisen kasvun taustalla yhtenä tavoitteena on kaiken lisäksi myös ammatillisen kasvun tukeminen, että se perustuu johonkin käsitemaailmaan tai viitekehykseen mikä meillä on.

Merja: Minä olen paljon ajatellut sitä, että kun me täällä koulutamme ja myös kasvatamme sosiaalialan ammattilaisia, jotenkin minusta on hieno ajatus se, että he näiden opintojensa aikana jo itse tavallaan pääsevät kokemaan sitä ohjausta ja miten se toteutuu ryhmässä ja yksilöohjauksena. Koska se on sitä heidän työarkeaan jatkossakin, ja tällainen kokemuksellinen oppiminen tässä menee vähän rinnan ja juuri mahdollistaa ammatillista kasvuakin. Niin me ainakin uskomme.

Raija: Siinä ehkä tuli sellainen sisältö esiin, jonka tiimoilta haluaisin melkein tuoda tähän tällaisen trialogisen oppimisen ajatuksen. Itselleni se on tullut vähän syvällisempään tarkasteluun tällaisen eettisen toimintamallin kehittämisen tiimoilta. Trialogisessa oppimisessa on jollakin tavalla juuri niitä hyviä aineksia siitä, että millä lailla dialogi etenee myös siihen trialogisuuteen sitä kautta, että saadaan tietoa asioista, tutkitaan niitä nimenomaan osallisuudessa toisten kanssa ja mahdollisesti kehitetään jotain uutta.

Jotenkin minä mietin, että parhaimmillaan näissä OHO-tapaamisissakin tulee juuri sellaisia trialogisen oppimisen prosesseja, jotka vie sitä ammatillisen kasvun prosessia tosi syvällisesti eteenpäin. Huomaan itse, että palaan siihen trialogiseen oppimisen ideaan ja myöskin eettiseen toimintamalliin. Siitä vielä sen verran, että kun meillä tää arkitodellisuus leikkaa digiasioiden läpi, niin sitä eettistä toimintamallia on kehitetty juuri tavoittamaan näitä eri ulottuvuuksia, että miten tämä digitaalisuus on mukana meidän kaikissa toiminnoissa ja miten se on hyvä ottaa huomioon. Päädyin tarinoimaan aika pitkään tästä.

Merja: Mielenkiintoista.

Liisa: Ja se, miten siinä dialogisuudessa on paljon ohjausta verkon välityksellä juuri ryhmän kanssa, että miten siinä tulee esille esimerkiksi osallisuus. Osallisuuden kokemus ja miten siitä saadaan myös tunne siitä, että he kuuluvat siihen ja miten siitä tulee myös tasa-arvoinen suhde, niin kuin tässä sinun triangulaatiossa onkin, se on todella merkittävää.

Merja: Minä kanssa muutaman sanan voisin tuosta dialogisuudesta sanoa. Olen sitä itsekin nyt kuluneen vuoden aikana paljon opetellut ja myöskin harjoittelut, ja jotenkin dialogi ja dialogisuus on vähän itsestään selväkin asia, mutta se on äärimmäisen vaikeaa. Se on hirvittävän vaikeaa. Itsekin olen siinä vielä oppijan asemassa, mutta minä ajattelen sillä tavalla, että OHO-ryhmien tapaamiset ovat aivan mahtavia tilaisuuksia harjoitella juuri sitä dialogisuutta, joka on myös sosiaalialan työn keskeistä ydintä: olla dialogissa ja kohdata asiakkaita. Niin yksinkertaiselta kuin se dialogi kuulostaakin, niin se ei ole todellakaan sitä, vaan siinä joutuu haastamaan itseään ihan koko ajan.

Liisa: Minkä sinä itse näät dialogisuudessa sellaisena suurimpana haasteena? Jäin miettimään, niin sitä käytetään hyvin usein joskus ehkä kepeästikin.

Merja: Kyllä.

Liisa: Että keskustelu, se on dialogia tai mielipidekysymys. Se, mitä sinä Merja ja Raija ajattelet, niin se ei ole välttämättä vielä sitä mitä tarkoitetaan meillä dialogissa ja mikä on varmaan se sosiaalipedagogiikan taustalla oleva termikin.

Merja: Kai se on varmaan sitä, että itse asettuu siihen dialogiin ja asettuu siihen kuulijan paikalle. Monestihan erilaisiin tapaamisiin mennessä meillä saattaa olla jokin oma agenda tai oma asia, mitä me haluamme tuoda esiin, mutta ne kohtaamiset ja tapaamiset ovat kumminkin aina yllätyksellisiä ja jokainen osallistuja tuo siihen omia asioita. Kuinka vastaanottavainen niille sitten siinä tilanteessa aina pystyy olemaan, niin se on ehkä vaikeinta.

Liisa: Joo sanoit hyvin. Minä tykkäsin tuosta ajatuksesta kuulijana olemisena. Ettei se ole niin, että me opettajina heitetään ja tuodaan aineisto siihen, vaan että me olisimme myös kuulijoina siihen, että mikä on oleellista opiskelijalla sillä hetkellä. Ja sittenhän täytyy olla aika herkkänä ja lukea pieniäkin elementtejä.

Raija: Tuossa on varmaan oikeasti se, mistä on opetiimissä keskusteltu, tästä OHO-toiminnasta, näiden vuosien aikana. Mikä tuottaa kipuilua. On moneen kertaan palattu siihen, että mitä kaikkea pitää valmistella opettajana ennen esimerkiksi OHO-tapaamista, kun on OHOn lukuvuosikalenteriin merkitty tapaaminen ja näin. Niin tavallaan se, että pitää aika paljon valmistella kyllä. Mutta että siitä valmistelusta huolimatta kykenee menemään siihen tilanteeseen juuri sillä lailla kuin sanoit, Liisa, hyvin juuri sitä. Toistan Merjan nostoa siitä, että mennä kuuntelemaan ja syventyä kuuntelemaan, niin se on itseasiassa hirveän vaikeaa, kun jotenkin koko ajan itsellä mielessä, että muistankohan minä kaikki mitä minun piti muistuttaa ja huolehtia ja tällaista. Että siinä hetkessä, ja varsinkin jos ollaan jossain Teams-yhteydellä tai Zoomissa, että kuinka sitten kykenee hellittää siitä kaikesta to do -listasta. Jotenkin, että nyt minä olen tässä ihan kuuntelemassa ja valmis niille yllätyksille, mitä sieltä tulee.

Siinä se dialogin vaikeus jotenkin minun mielestä konkretisoituu ihan hurjan vahvasti.

Liisa: Siinä tulee ehkä sellainen osallisuuden, että jokainen on merkittävä, että ne voi tuoda myös niitä omia kipuilun kysymyksiä tai pieniä vinkkejä omasta elämästään siinä. Että he kokee, että me olemme tasa-arvoisia. Tämä subjekti-subjekti-suhde, sosiaalipedagogiikassa puhutaan paljon subjekti-subjektista. Ja tällaisesta yhteisestä kolmannesta, mikä meillä voi olla täälläkin, tulee esille kohta erilailla. Mutta tavallaan se, että on yhteinen kiinnostus ja yhteinen toiminta johonkin. Ja sitten se, että mikä on heillä sillä kertaa se kiinnostuksen kohde, voi olla ihan eri kuin mikä minulla opettajana on siellä, että minä antaudun siihen vuorovaikutussuhteeseen.

Merja: Se on aika kiinnostava tuo yhteinen kolmas. Kertoisitko sinä vielä tarkemmin, Liisa, mitä sillä tarkoitetaan tällaisessa sosiaalipedagogisessa ajattelussa?

Liisa: Se, miten minä itse sen näen ja miten minä sen ymmärrän, ja olen itse huomannut vasta viime vuoden aikana tämän termin. Kysehän on yhdessä tekemisestä ja kokemisesta. OHO-suhteessakin ollaan kolme ja puoli vuotta, kolme vuotta yhdessä tekemisissä, se ei ole pelkkä verbaalisuhde, vaan se on myös sitä, miten me jonkin tekemisen, kokemisen kautta saadaan yhteys siihen ihmiseen ja yhteys siihen opiskelijaan.

Yhteisen tekemisen merkitys on siinä suhteessa, mikä tulee opiskelijan ja opettajan välillä. Tästä tulee kiinnostuksen kohde, ja sehän voi olla jokin ihan konkreettinenkin juttu, se voi olla opiskelijan harjoittelukokemus tai muu kokemus, mutta siinä tilanteessa meillä saattaa olla jokin pieni esine, minkä me haluamme jakaa toistemme kanssa. Joskus opiskelijat jakaa jonkin hyvin henkilökohtaisen kokemuksen siinä tekemisissään, harjoittelustaan, ja tämä kolmas osapuoli joskus on se objekti, mihin se kohdistuu. Se ei kohdistu aina siihen minun ja opiskelijan väliseen suhteeseen, vaan se tukee tuota triangulaatiota. Siellä on se kaikkien kohde ja siellä on jokin muu, mihin se tekeminen kohdistuu. Tai toiminta tai kokemus. Se, että me jaetaan yhdessä jotain, se ei ole meitä itseämme varten, mutta se rakentaa sitä meidän välistä suhdetta. Taustalla on jotain muutakin, on se sitten ammatillinen kasvu kohti sosionomiutta, eli se on edelleen vahvasti tämän dialogin ja osallisuuden tunteen kanssa tekemisissä. Ei voi irrottaa, että tässä tulee yhteisen kolmanneksen kohta tai tässä tulee osallisuuden kohta, vaan ne kulkevat siinä jatkuvasti mukana.

Merja: Voisiko ajatella, että se dialogi rakentaa luottamusta?

Liisa: Kyllä.

Merja: Luottamushan on myös sellainen asia, joka ei synny yhdessä eikä kahdessa tapaamisessa, vaan pitkän ajan kuluessa. Sehän on ominaista tässä meidän OHO-toiminnassa, että ryhmä pysyy sen kolme ja puoli vuotta pääosin samana. Siinä ehtii rakentaa dialogia ja harjoitella sitä, mutta myös luoda sitä luottamusta.

Liisa: Ryhmä alkaa kantamaan itse itseään jossain vaiheessa. Sieltä tulee niitä ajatuksia ja kysymyksiä, joita esitetään toisille ryhmäläisille. Ne myös tukee toinen toisiaan opiskeluissaan moneltakin kohdalta.

Merja: Joo kyllä, eli vähän ehkä jo vanhoillakin käsitteillä, niin siellä tapahtuu voimaantumista tai valtaistumista ja, vaikka se ei tapahdu varmaan heti, siellä nämä kolmannen vuoden opiskelijat ovat jo aika kokeneita vertaisohjaajia ohjaamaan myös opiskelijakavereitaan ja kenties tukemaan niitä vasta opintojen alkuvaiheessa olevia. Tätähän me emme ole kauheasti vielä hyödyntäneet. Sitä voisi vielä enemmän hyödyntää, sitä heidän osaamistaan tästä meidän koulutusprosesseista ja tästä järjestelmästä, jonka osana he ovat. Se sisältää hyvin kompleksisiakin ja monimutkaisia, aikataulutettuja, monella tapaa sellaisia haasteellisiakin asioita opiskelijan näkökulmasta. Sillä tavalla tämä on mielenkiintoinen, että miten tällainen toiminta rakentaa luottamuksen lisäksi sitä yhteisöllisyyttä, joka on myös erittäin tärkeää, kuulut sinä mihinkä tahansa toimintaympäristöön opiskelijana, työntekijänä tai harrastuksissa tai missä tahansa.

Liisa: Kyllä, siellä on tavallaan se pedagoginen suhde ja ammatillinen kasvu. Meillä on sellainen ammatillisen kasvun portfolio siellä lopussa, tai niitä viimeisiä harjoitteluja, missä reflektoidaan sitä. Kun sinä olet kulkenut sen matkan sen opiskelijan kanssa ja luottamus on syntynyt sillä tavalla, että opiskelija luottaa, kertoo omia löydöksiään sitä, miten teoria ja käytäntö alkaa elää hänen siinä arjessaan. Meillä on muutamia tilaisuuksia ollut, missä valmistuva opiskelija esittelee portfolionsa ykkösvuotisille. Siellä tulee sellainen ammatillinen, joka kykenee teoreettisin käsittein avaamaan sitä, otetaan nyt, minä otan tämän sosiaalipedagogiikan ja sen, että mitä se hänelle on ja mitä se on ollut siitä alusta ja miten se on muuttunut. Tai miten osallisuus on myös osa sitä, miten hän haluaa tehdä työtä. Eli tavallaan ne teoriat ja ne käsitteet tuleekin hänelle työvälineiksi. Se on sellaista kivaa kuultavaa opiskelijan polussa.

Raija: Tuo on varmaan yksi kehityssuunta, mihin tätä meidän ohoilua kannattaa viedä, että tavallaan ne jo valmistumista lähellä olevat opiskelijat pääsisi jakamaan sitä vaikka ammatillisen kasvun portfolioiden esittelyllä uusille. Jotenkin se, että mitä ikään kuin siemeniä siitä tilanteesta syntyy. Tai tulee kylvettyä aloittaville opiskelijoille, ensinnäkin sen mallin kautta, mutta myös ihan siinä omien tavoitteiden asettamisessa.

Minulla tuli jo tuossa aikaisemmin mieleen tästä luottamuksesta, minä haluan siihen palata vielä, kun oli aivan juhlahetki nyt yhdessä ohoilussa tässä syksyn aikaan. Pääsin hämmästymään todella isosti itse siitä, että sitä luottamusta on OHO-ryhmässä, jonka kanssa ollaan työskennelty pelkästään Teamsissä, Zoomissa, siis verkkoyhteydellä. Toki on näitä opiskelijoita muissa yhteyksissä itse tavannut myös muutoin, mutta OHO-tapaamiset ovat olleet aina verkossa. Se osallistujaryhmäkin on aina jonkin verran vaihdellut, että ei ole ollut koko ryhmä aina paikalla ja itse olen ajatellut, että minkä verran siinä on sellaista hajanaisuutta.

Pääsin hämmästymään siitä, kun tuli opiskelija, joka ei ollut päässyt aiemmille tapaamiselle, ja vähän oli myöhässä reflektoimassa omaa harjoittelukokemustaan. Hän sitten sanoi, että hän osana sitä harjoittelua lähti hahmottamaan omaa harjoitteluympäristöään ja sen toimintaa tällaisen puu-metaforan kautta. Hän kysyi, että saako hän lukea runon, minkä hän siitä kirjoitti. Se oli jotenkin ihan sykähdyttävä hetki, kun hän nousi sieltä estradille runonsa kautta. Joka oli paitsi hieno niin myös sisällöllisesti todella kattava kuvaus siitä harjoittelupaikan todellisuudesta, mikä ei ollut mitenkään yksinkertainen toimintaympäristö.

Sitten minä ja paikalla olleet opiskelijat jotenkin mykistyttiin siellä linjoilla siihen hänen runonsa äärelle. Minä jotenkin ajatellen, että sitä luottamusta oli niin paljon, että hän uskalsi tuoda sen siihen. Oli vielä ihan todella mahtavaa, kun oltiin kaikki muut ajankohtaiset käyty siinä OHO-tapaamisessa, niin sitten pyysin häneltä vielä tällaisen encoren, että me haluamme tämän runo vielä uudestaan. Pyysin ihan senkin takia, että yksi opiskelija tuli sen verran myöhässä, että hän ei sitä ehtinyt kuulla.

Sillä on ihan valtava voima, että mitä siitä syntyy, kun se luottamus saadaan sieltä rakentumaan. Juuri sen oppimisen kannalta, ammatillisen kasvun kannalta myös ja sitten tämän yhteisöllisyyden kannalta.

Liisa: Kyllä, ja varmaan sellaisena tiettynä mallinnuksena siihen, että kun ne lähtee kentälle, niin kun sinä alussa Merja sanoitkin, että miten ne mallintaa sitä, miten asiakastyötä tehdään ja miten ollaan kuulemassa. Ei kuuntelemassa, vaan kuulemassa sitä tilannetta ja mennään sen tilanteen mukaan ja tiedetään, että se johtaa jonnekin.

Merja: Niin, minulle tulee tuosta, Raija, sinun tarinasta mieleen sana rohkeus. Jotenkin luottamuksen ja yhteisöllisyyden kautta tuottaa ihmisille rohkeutta tuoda omia ajatuksiaan ja omia näkemyksiään. Minullakin menee vähän kylmät väreet tästä kertomuksesta. Että ajattelee sillä tavalla, mikä merkitys tällaisella rohkeudella on myös siinä ammatillisessa toiminnassa, tällaisella positiivisella rohkeudella, jossa laittaa itsensä peliin ja tuottaa oman näkemyksensä jostain asiasta ja uskaltaa seisoa sanojensa takana. Siinä on jotain sellaista, mitä me toivotaan, että tapahtuisi. Mutta eri tavoilla tietysti eri henkilöt pystyy ilmaisemaan ja tuomaan esiin sen rohkeutensa.

Liisa: Se, miten hän kuvasi sen, että hän tuntee itsensä päteväksi ja oman roolin merkittäväksi siinä ryhmässä ja tuottaa kompentenssia tuoda esiin omaa toimintaa yhteisössä. Tästä oli juuri pätkä jossain teoksessa ja kirjassa. Aivan mahtava konkreettinen esimerkki, että jotain tapahtuu opiskelijoissa.

Raija: Kiitos Merja ihan erityisesti tuosta sanasta rohkeus. Minä ajattelen, että kun meidän OHO-toiminta nimenomaan nyt on meidän sosionomiopiskelijoille, he valmistuu ammattiin ja alalle, jossa rohkeutta ihan toden totta tarvitaan. Ja myöskin sellaista rohkeutta hakea aktiivisesti vaikuttamisen paikkoja ja perustella toimintaansa. Siinä mielessä minä mietin myös meidän ope-tiimin rohkeutta lähteä tähän OHO-toimintaan. Tässä on jotain sellaista voimallista, mitä tämä meidän aika oikeasti tarvitsee. Yksi väline ja osaratkaisu siihen, minä palaan nyt tähän digiteemaan, että me oikeasti näiden kaikkien elämän ainesten ja yhteiskunnallisten kysymysten kanssa löydetään hyviä ratkaisuja. Rohkeus on ihan mieletön käyttöliittymä.

Merja: Joo kyllä.

Liisa: Ja se sopii siihen yhteisön rakentamiseen ja siihen, että jokaisella on tilaa tulla sellaisena kuin on ja jokainen on arvokas siinä ryhmässä, se on todella merkittävää.

Merja: Kerrataanko vähän käsitteitä, mitä me olemme tässä käyneet läpi? Me ollaan puhuttu tai tarkasteltu OHO-toimintaa eri käsitteellisten tarkastelujen käsitteiden kautta. Niin meillä on ainakin ollut tämä Raijan käsite –

Raija: Trialoginen oppiminen.

Merja: – oppiminen ja sitten tämä –

Liisa: Sosiaalipedagogiikka vahvistettuna osallisuuden kautta ja suhdeluontoisuudessa, ja otettiin siinä esimerkkinä yhteinen kolmas.

Merja: – joo yhteinen kolmas. Sitten tässä on pyörinyt yhteisöllisyys, osallisuus ja jollain tavalla ehkä se valtaistuminen tai voimaantuminen, joka oikeastaan meni tän rohkeus-käsitteen alle. Eli jotenkin näistä aineksista se sellainen hyvä OHO-toiminta varmasti syntyy.

Liisa: Nostit hyvin vielä vahvasti sen dialogisen suhteen ja dialogin käsitteen.

Merja: Joo aivan, se unohtui.

Raija: Ja saanko vielä sellaisen lisäyksen siihen trialogisuuteenkin liittyen. Puhuttiin myös triangulaatiosta, ja minusta molemmissa on se perusajatus useista ulottuvuuksista. Sen tyyppiset käsitteet, jotka auttavat meitä näkemään useista näkökulmista asioita, ne on sillä lailla merkityksellisiä.

Merja: Kyllä. Jos minä itse tiivistäisin tätä OHO-toimintaa, jos minun pitäisi yhdellä lauseella määritellä tai avata perusteita sen takana, niin minä ehkä siteeraisin Rauno Haapaniemen ja Liisa Rainan teosta. He puhuvat luottamuksen läpäisevästä toimintaympäristöstä, niin minä ehkä puhuisin luottamuksen ja dialogisuuden läpäisemästä. Ainakin niiden läpäisemästä toimintaympäristöstä, joka synnyttää oppimista, rohkeutta ja sitä ammatillista kasvua.

Liisa: Ja osaamista kentälle.                   

Merja: Kyllä, nimenomaan. Haluatteko te vielä kiteyttää omalta osaltanne?

Raija: Minä oikeastaan haluaisin kiteyttää, kun me mietittiin etukäteenkin tätä yhteistä kolmatta, niin minulla on täällä yksi yhteinen kolmas taskussa. Minä halusin tuoda tänne siemeniä, olen intohimoinen harrastelijapuutarhuri. Siihen kuuluu sellainen, että minä kerään siemeniä, millon minkäkin lajisista kasveista, ja minulla on tässä pikkupurnukassa akileijan siemeniä kerätty viime kesänä. Minä halusin tuoda tämän sillä tavalla tähän vielä ajatellen tätä meidän keskustelua ja tätä ideaa yhteisestä kolmannesta. Se liittyy juuri tähän, miten Merja äsken kiteytit, tähän käsitteelliseen maailmaan. Se, että on tila tuoda itselle merkityksellisiä asioita, se oikeasti on sellainen juttu, joka vahvistaa sitä, että pystyy tulemaan osaksi jotain isompaa kokonaisuutta. Niin minä tulin nyt näillä pienillä siemenillä ja ensi keväänä nämä pääsee multaan.

Liisa: Minä tulin valokuvan kanssa, jossa henkilö tarkastelee historiallisesti rukin takaa, eli rukki on vanha. Meidän juuret voi olla jossain käsitteellisestikin hyvin kaukana, mutta rukki pyörii. Maailma pyörii eteenpäin, ja me pystytään tarkastelemaan ja menemään eteenpäin tässä maailmassa. Sen takia valitsin tämän. Koska tässä on pyörivä elementti, mutta myös vahva historia mukana.

Merja: Hienoja kolmansia, toisia olette esitelleet. Haluatko sinä Liisa vielä lisätä tämän jälkeen muuta?

Liisa: En muuta. Minusta on ihanaa, että asiat menee eteenpäin ja katsotaan, mitkä käsitteet on muutaman vuoden kuluttua meillä tarkastelussa. Nämä mitkä, jo äsken luettelit, niin ollaan siinä juurilla.

Merja: Joo tää on vähän –

Liisa: Ja ytimessä.

Merja: – sipuli, joka kuoriutuu mitä enemmän tätä tekee, ajattelee ja kehittää. Minä ajattelen, että paitsi OHO-toiminnan, jossa tarkoitusta ja tavoitetta miettii, niin iso tavoitehan meidän on auttaa opiskelijoita opiskelun erilaisissa valinnoissa ja päätöksissä. Ja tarjota tällainen ryhmä, jossa voi reflektoida ja ajatella ääneen. Mutta se on minusta todella tärkeää, että me huolehditaan siitä, niin myöskin tästä, mikä sieltä sitten tuottautuu, on sitä luottamusta ja rohkeutta ja ammatillista osaamista. Ja tätä podcast-sarjaa tai tätä julkaisusarjaa tehdessäkin meidän tavoitehan on ollut nimenomaan se, että tätä kautta me päästään myös kehittämään tätä meidän toimintaa. Tuntuu, että tämän tyyppinen opettajienkin pohdinta tuottaa meille taas uusia aineksia kehittää ja tuota rukkia pyörittää eteenpäin.

Voidaan varmaan päättää podcast tässä kohtaa. Kiitos kaikille kuulijoille. Tarkastelkaa ja lukekaa myös mielenkiintoisia artikkeleita ja kuunnelkaa muitakin podcasteja tämän aiheen ympärillä.

Liisa: Kiitos. Raija: Kiitoksia

Mari Korhonen: Tervetuloa kuuntelemaan sosiaalialan koulutusohjelman tuottamaa podcastia. Tämä podcast on osa julkaisusarjaa, jossa pohditaan meidän koulutuksessa kolme vuotta sitten käyttöön otettua pienryhmätoimintamallia. Ja tänään me pohditaan sitä harjoitteluiden ohjauksen näkökulmasta, ja täällä minun kanssani tästä aiheesta keskustelemassa on Jonna Niemelä.

Jonna Niemelä: Moi vaan.

Mari: [Jonna on] meidän sosiaalialan lehtori. Ja minä olen Mari Korhonen, sosiaalialan lehtori. Ehkä olisi hyvä tässä alussa avata, Jonna, miten tämä malli lähti syntymään ja minkä nimisestä ohjauksen mallista me nyt juttelemme?

Jonna: Joo, tosiaan kolmisen vuotta sitten me havahduimme sosiaalialan koulutuksessa siihen, että opiskelijoiden ohjaus oli hajaantunut moneen eri ryhmään ja moneen eri prosessiin. Samaan aikaan meillä kasvoi myös opiskelijaryhmät paljon suuremmiksi kuin mitä ne olivat aikaisemmin olleet. Me tunnistimme, että ohjausta tapahtui harjoitteluissa, opinnäytetöissä ja pienryhmäohjauksissa, ja näissä tosiaan jokaisessa ryhmässä oli aina eri opiskelijat. Ja tämä johti sellaiseen tilanteeseen, että opettajalla vaihtui aina ne omat opiskelijaryhmät, jolloin ehkä sen yksittäisen opiskelijan opiskelupolku jäi vähän vieraammaksi. Ja sitten opiskelijan näkökulmasta myös opettajat vaihtui jatkuvasti, niin ei aina tiennyt, että kehen opettajaan sitten ollaan yhteydessä missäkin asiassa. Ja sitten tietysti, kun se ryhmäkin aina vaihtui ja opiskelijaryhmät olivat suurempia, niin se sitten heikensi tätä yhteisöllisyyden kokemusta opiskelijoiden kesken.

Meillä on koulutuksessa todella paljon näitä harjoitteluita, joten myös sekin, että jokaiseen harjoitteluryhmään tuli uudet opiskelijat ja uusi ohjaaja, niin oli haastava tilanne niin opiskelijoille kuin opettajille. Niin me ryhdyimme kehittämään sellaista ohjauksen mallia, mikä olisi opiskelijoiden ja opettajien näkökulmasta selkeämpää, ja ne ryhmät olisivat myös pienempiä. Ja me annoimme tälle meidän uudelle ohjaustoimintamallille nimeksi OHO.

Mari: Kyllä. Ja OHO koostuu meillä kolmesta eri sanasta. Käytännössä me tarkoitamme sillä ohjausta, jota tapahtuu opintojen aikana säännöllisesti, näitä harjoitteluita sekä opinnäytetöitä. Käytännössä malli on siinä mielessä yksinkertainen, että nyt kaikki aloittavat opiskelijat jaetaan kymmenen opiskelijan ryhmiin ja heille nimetään yksi ohjaava opettaja koko opintojen ajaksi.

Eli nyt ohjausvastuu jakaantuu tasaisemmin ja opiskelijoille tulee tällainen oma kotiryhmä ja oma OHO-opettaja, jonka he tunnistavat ja johon voi olla matalalla kynnyksellä yhteydessä. Harjoitteluiden osalta tämä tarkoittaa sitä, että kaikki opintojen aikana suoritettavat harjoittelut ohjataan tässä pienryhmässä. Näissä ryhmissä keskustellaan ennen harjoitteluihin lähtöä omista tavoitteista ja toiveista ja myös suunnitellaan, mikä voisi olla hyvä harjoittelupaikka juuri kyseiselle opiskelijalle. Ja aika paljon näissä ryhmissä tapahtuu myös tällaista vertaisjakamista hyvistä kokemuksista ja opiskelijatkin vinkkaa toisilleen hyviä harjoittelupaikkoja. Ja opettajan kanssa käydään läpi jokaisen opiskelijan tavoitteita, jotka sitten opiskelija siellä työelämässä yhdessä työelämäohjaajan kanssa kirjoittaa ja myös ohjaava opettaja sitten käy ne läpi siinä harjoittelun alussa.

Sen lisäksi sitten ohjaava opettaja on yhteydessä työelämään. Pitkissä harjoitteluissa, järjestetään tällainen kolmikantakeskustelu ja sitten näissä pienryhmissä myös reflektoidaan harjoitteluita. Ja harjoittelun päätyttyä sitten tämä tietty OHO-opettaja lukee opiskelijan raportin. Elikkä todella tutuksi tulee se opiskelijan polku ja saa tällaista henkilökohtaista ohjausta tutulta opettajalta tutussa ryhmässä. Ja tämän me olemme kyllä kokeneet hyväksi malliksi erityisesti juuri näiden harjoitteluiden kohdalla.

Jonna: Ja meillä on tosiaan nyt kolmisen vuotta ollut jo tämä toimintamalli käytössä, ja siitä on nyt jo ehtinyt kertyä näitä kokemuksia myös meille lehtoreille. Mikä sinun mielestä Mari, sinä vähän aloitit jo tuolla, että tämä on koettu kyllä hyväksi, niin kertoisitko sinä vähän tarkemmin, että mitä hyötyä sinä olet lehtorina kokenut tästä uudesta ohjausmallista?

Mari: Joo jos tätä nyt tarkastelee vähän teoreettisestikin, esimerkiksi tällaisessa teoksessa kun Luottamus ja kansalaisuuteen kasvaminen, Haapaniemi ja Raina kuvaa hyvin sitä, miten tällaisissa suurryhmissä altistutaan helpommin monenlaisille haitallisille ryhmäilmiöille. Ja miten siellä he puhuu pienemmistä oppilaista, mutta myös meidän opiskelijoihin soveltuu hyvin tämä ajatus, että siellä on myös sellaista tietynlaista turvattomuutta kun aloitetaan sadan hengen ryhmissä. Tämä on todellakin suurryhmä, jossa opiskelija jää helposti sitten myös joukon ulkopuolelle ja jollain lailla yksinäiseksi asioidensa kanssa. Niin kyllä tämä tuo sellaisen ryhmän, jossa sitoutuminen ja motivoituminen on opiskelijalle mahdollista turvallisessa ryhmässä. Siellä voi kokea hyväksyntää, välittämistä, ehkä altistua haavoittuvaksi ja antaa toisille tukea. Ja kyllä se opettajan näkökulmastakin on merkityksellistä, että me jotenkin pidämme huolta myös siitä opiskelijoiden tunneilmapiiristä ja se välittyy sitten muihin opintoihin, että tässä ohjausryhmässä saadaan sellainen aito osallisuuden kokemus.

Ja jos vielä siitä osallisuudesta nyt puhutaan, niin osallisuushan toteutuu monenlaisissa yhteisöissä ja monen kokoisissa yhteisöissä. Mutta joka tapauksessa jos sitä sitten taas ajattelee tällä lailla sosiaalipedagogisesti, niin osallisuuden perusta rakentuu tällaisissa merkityksellisissä sosiaalisissa suhteissa, joiden pohjalta voi kehittyä tunne siihen yhteisöön kuulumisesta. Ja kun me saadaan luotua näissä meidän pienissä ryhmissä sitä osallisuuden kokemusta, niin se välittyy taas niihin opetustilanteisiin myös parhaimmillaan sitten isossa porukassa.

Ja tietysti juuri se, että opiskelijalle monelle tämä harjoittelu on aika herkkäkin kokemus, että siellä ehkä altistuu jotenkin selkeimmin sille omalle ammatilliselle kasvulleen ja joutuu ehkä sellaisiin tilanteisiin, jotka herättävät monenlaisia tunteita, ajatuksia. Monia se jännittää aika paljon, eli ihan jo siihen valmistautuminen tässä tutussa ryhmässä on tärkeää ja se, että on se opettaja täältä nimetty, joka on tuttu ja turvallinen. Ja se, että voidaan sitten sitä vertaistukea saada siinä harjoittelun aikanakin, että ainakin oman kokemukseni mukaan aika avoimesti opiskelijat sitten kertovat niistä kokemuksistaan. Sille on tarvetta siinä opintojen aikana ja se on mahdollisempaa verrattuna siihen, että meillä ennen oli ehkä kolmekymmentäkin opiskelijaa, tai yli yhdessä reflektiohetkessä mukana, kun suuremmissa ryhmissä ohjattiin näitä harjoitteluja.

No sitten tietysti myös sellainen hyöty, että meillä on tällainen OHO-Moodle ihan tämän lukuvuoden aikana otettu käyttöön. Johon on koottu yhteisesti tietoa harjoitteluista ja myös opinnäytetöistä ja muusta ohjauksesta. Mutta harjoitteluiden näkökulmastakin niin se opiskelijoille sitten se yksi Moodle, josta he löytävät tiedon. Sittenhän meillä on käytössä Workseed-järjestelmä, jossa tapahtuu tämä ohjaus ja muu, mutta tällainen koko koulutuksen yhteinen tietoa kokoava Moodle on myös ollut tänä syksynä sellainen, josta olemme saaneet kiitosta ihan opiskelijoiltakin.

Jonna: Minä voisin tuohon vähän lisätä, että ihan tuon arjen työn näkökulmasta, niin tuossa on tosi monta hyvää, konkreettista hyötyä mitä nostit esille. Mutta että myös laajempaan kokonaiskuvaan liittyen niin tämä meidän uusi toimintamalli istuu HAMKin strategiaan oikein erinomaisesti. Ja me olemme saaneet tällä toiminnalla vahvistettua sieltä tiettyjä kohtia. Eli HAMKin strategian mukaisesti me olemme aktiivinen ja yhteisöllinen korkeakoulu, jossa opiskelija omistaa oman oppimisensa ja jossa opettaja on uuden oppimisen mahdollistaja. Ja kun nämä ryhmät ovat nyt pienempiä, niin että siinä ihan aidosti voi opettaja olla sen opiskelijan tukena siinä, kun opiskelija suunnittelee sitä omaa yksilöllistä opiskelupolkua, niin tämä osio on vahvistunut meillä ihan selkeästi. Me olemme myös pystyneet strategisen kohteen mukaisesti vahvistamaan sen, että opiskelija saa meiltä erinomaisen oppimiskokemuksen, ja kun se ohjausryhmä on sellainen pienempi ja turvallisempi ja luottamuksellisempi, niin se antaa myös tilaa sille, että opiskelijoista tulee luovempia ja heillä on mahdollisuutta myös pohtia kriittisemmin asioita. On sellaista uskallusta ryhtyä tämän kaltaiseen toimintaan. Ja kyllä me nähdään, että ne valmiudet vastata näiden muuttuvan työelämän ja toimintaympäristön tarpeisiin vahvistuu. Kun on sellainen luottamuksellisempi ja yhteisöllisempi ryhmä missä ollaan mukana.

Mari: Me olemme nyt keskittyneet näihin hyviin puoliin, koska uskomme tähän malliin. Mutta kaikki ei kuitenkaan ole ihan täydellistä näissä OHO-ryhmissäkään, haluatko Jonna vähän avata sitä, että minkälaisia kehittämisen kohteita me olemme opiskelijoilta kuulleet ja opiskelijan näkökulmasta havaittu?

Jonna: Joo tietysti kehittämisen kohteita tässäkin mallissa on, kuten kaikessa muussakin toiminnassa. Ja meilläkin muuttuu nyt tämä meidän koulutuksen toimintaympäristö jatkuvasti ja sitten ohjausmallin täytyy nyt muuttua sen mukana. Niin ainakin yksi sellainen, mikä tulee mieleen, mitä opiskelijat ovat nostaneet esille, on, että OHO-ryhmät ovat hyvin erilaisia. Ja siellä sitten on niitä tilanteita, että OHO-ohjaaja toimii eri tavalla yhden ryhmän kanssa, kun sitten opiskelijat taas kokee, että toinen OHO-ohjaaja toimii eri tavalla toisen ryhmän kanssa. Niin näihin me olemme kuitenkin pyrkineet vastaamaan sillä tavalla, että ohjaajille on suunnattu OHO-toiminnan vuosikello ja erilaisia toimintaohjeita, millä me pyrimme nyt sitten varmistamaan se tasalaatuisuus ja yhtenäinen käytäntö näissä asioissa. Erityisesti harjoitteluiden näkökulmasta niin tietysti opettajienkin oma substanssiosaaminen ja verkostot saattavat vaikuttaa siihen, että mihin tulee ohjattua, niissä opiskelijoiden kanssa yhdessä kun pohditaan mihin mennään. Mutta että hyvin tiiviisti me lehtoritkin tehdään keskenämme yhdessä yhteistyötä tämän suhteen, ja on todella helppo aina tarvittaessa konsultoida myös kollegaa, jos tulee sellaisia tilanteita, että tuntuu siltä, että nyt ollaan vähän vieraalla alueella ja tiedetään, että nyt vaikka Marilla on juurikin tähän sitä osaamista, niin voidaan tehdä yhteistyötäkin.

Mutta se on ehkä tärkeää tässä muistaa, että vaikka joskus sitten voi tulla niitä eriarvoisuuden kokemuksia, että miksi tuossa OHO-ryhmässä ollaan tehty tällä kerta näin ja meidän OHO-ryhmässä tehtiin eri tavalla, niin OHO-ohjaajia kuitenkin toimii omalla persoonallaan, ja se voi johtaa siihen, että siinä toiminnassa on erilaisia painopisteitä ja ne ryhmätkin on tietysti aina erilaisia. Ja luonnollisestikin ne tarpeet siinä ryhmässä voi olla toisistaan poikkeavia.

Mari: Kyllä. Ja puhuit tuosta vuosikellosta, jolla ollaan sitä tasalaatuisuutta lisätty, eli tämähän käytännössä tarkoittaa sitä, että ollaan laadittu sellainen suunnitelma, mitä missäkin vaiheessa opintoja OHO-ryhmässä käydään läpi. Mutta sitten sen lisäksi tietysti harjoitteluissa täytyy olla aika tarkat meidän muutkin prosessit, että niitähän me olemme tässä vuosien aikana kehitetty. Mutta että nyt tietysti OHO-toiminnassa on tärkeää, että kaikille lehtoreille on selkeätä se, että miten meidän harjoitteluprosessi siitä sopimuksen laatimisesta etenee ja sellaista tasalaatuisuutta kyllä täytyy olla. Kaikissa ryhmissä esimerkiksi on sama määrä reflektiotapaamisia. Ja samat kriteerit raportille ja samat kriteerit harjoittelun ahotoinneille, eli tätähän me olemme myös sitten edelleen kehitetty ja edelleen sitä sellaista lehtoreiden välistä kommunikointia siinä, että nämä on todella samat käytännöt kuitenkin pääosin sitten niissä harjoitteluihinkin liittyen.

Tuohon voisin jatkaa vielä opettajan näkökulmasta. Puhuitkin juuri, että sitä tehdään omalla persoonalla. Jos opettajan näkökulmaa ajattelisin kehittämiskohteista, niin opettajat ovat puhuneet kyllä ajan käyttöön liittyvistä haasteista, ja ehkä meillä on jotenkin korostunut nyt entisestään se, että opettajan täytyy pysyä omassa roolissaan opettajana. Eli helposti tietysti varmaan kun olemme sosiaalialalla, lähdetään ohjaamaan hyvin paljon myös tämmöiseen hyvinvointiin liittyviä asioita, ja tämä on tietysti aivan ok että ryhmässä niistä puhutaan ja niitä tulee esille ja niitä me toivommekin kuulevamme, mutta sitten myös tällainen ohjaaminen eteenpäin on korostunut, että sillä on suuri merkitys. Ja meillä on opiskelijan hyvinvointipalvelut ja meillä on YTHS, jonne voidaan ohjata tai sitten tarvittaessa opolle, että jos sitten taas opintoihin liittyen tulee paljon suunniteltavaa ja yksittäisen opiskelijan asiat alkavat viedä paljon aikaa tältä OHO-opettajalta. Niin me voimme ohjata myös opolle, ja tätä meidän varmaan pitää vielä miettiä, että todella sitten rohkeasti vaan saamme myös muiden palveluiden piiriin, mutta että ehkä se on kuitenkin opiskelijan näkökulmasta tärkeintä, että hän saa sen ohjauksen. Että tulee se seuraava taho sitten ja siihen otetaan joskus yhdessäkin yhteyttä.

Empatia ja liiankin läheinen suhde saattaa joskus muodostua näissä ryhmissä, että se vähän hämärtyy, millä tasolla sitten ollaan opiskelijan elämässä mukana ja kuinka intensiivisesti. Mutta pääasiassa tietysti on positiivista se, että suhteet muodostuu välillä sitten myös hyvinkin läheisiksi siinä mielessä, että aidosti saadaan annettua sitä tukeakin opiskelijalle siinä pienryhmässä.

Jonna: Siinä on hyvät ja huonot puolet tuossa samassa asiassa ikään kuin, että sitten kun opiskelija tulee tutuksi ja sitten hänen opiskeluprosessissaan ainakin on hyvin vahvasti mukana, niin siinä on sitten tietysti tämäkin näkökulma, että tuleeko siitä suhteesta sitten että opettaja on liian lähellä. Jos ajattelee meidän aikaisempaa toimintamallia esimerkiksi juuri harjoitteluiden osalta, niin meillä oli nimettyinä harjoittelukoordinaattorit, joiden tehtävänä oli tiettyjä prosessin vaiheita hoitaa keskitetysti silloin ja mahdollisesti tehdä tällaisia yleisempiä linjauksia ja toimintaohjeita liittyen harjoitteluihin. Niin sellainen hyöty mikä tässä nyt on ollut, on tietysti se, ajan käyttöönkin liittyen, että nyt näiden harjoittelukoordinaattoreiden, meillä oli siis lehtorit ketkä hoitivat tätä tehtävää, niin on voitu vapauttaa heiltä resurssia sitten muihin tehtäviin. Eli tämä koordinaattorin rooli on nyt huomattavasti pienempi kuin aiemmin. Mutta liittyen vähän tuohon suhteisiin, et mikä muodostuu, että sitten jos tuli niitä tilanteita, että oltiin yhteydessä vaikka harjoittelupaikasta harjoittelukoordinaattoreihin, niin ei välttämättä ollut sellaista tietämystä ja tunnetta siitä, että mikä tämän opiskelijan tilanne on ja miten tässä toimitaan. Niin siinä oli tietysti vähän hyväkin välillä, että siinä oli sellaista etäisyyttä, mutta toisaalta siinä oli sitten myös se tilanne, että ei pystynyt ihan samalla tavalla yksilöllisesti ottamaan huomioon, mikä olisi juuri tämän opiskelijan edun mukainen ratkaisu tässä tilanteessa.

Mari: Kyllä. No toiminnan kehittäminenhän jatkuu meillä, eli nyt oikeastaan ehkä nähdään tarpeellisena se, että voitaisiin tehdä vähän systemaattisempaa ja tarkempaa kartoitusta ihan opiskelijakokemuksista ja opettajakokemuksista. Tänä syksynä, nyt syksyllä 2023 valmistuu ensimmäinen erä tässä OHO-mallissa mukana olleita opiskelijoita. Ja eilen juuri opettajien kesken puhuttiin, että oli suorastaan liikuttavia hetkiä meillä OHO-opettajilla ja omissa ryhmissä, kun me kuuntelimme opiskelijoiden ammatillisen kasvun portfolioita. Monissa ainakin oman ryhmän portfolioissa nostettiinkin esille juuri harjoittelukokemukset tosi merkittävinä. Ja niissä on saanut olla sitten mukana koko opintojen ajan näiden opiskelijoiden kanssa, mutta vielä sellainen tarkempi kartoitus, että me oikeasti pääsemme niihin ydinasioihin, joita mallissa sitten on vielä kehitettävää. Niin varmaan lähdetään sitten seuraavaksi niitä selvittämään. Mutta tällä kokemuksella, joka meillä nyt on, niin uskallamme sanoa, että tässä ohjausmallissa on paljon sellaista hyvää, joka on tuonut meille myös sitä, että opiskelijat eivät ehkä katoa meiltä niin helposti. Vaikka aina onkin opiskelijan omalla vastuulla tietysti, että tuleeko hän OHO-tapaamisiin ja ottaako hän ohjausta millä tavalla vastaan. Jonna: Kyllä me ihan selkeästi oikealla polulla olemme.

Merja Salminen: Tämä on sosionomikoulutuksen opiskelijoiden ohjausta käsittelevä podcasti. Erityisesti tässä podcastissa keskustelemme kokeneiden opettajien kanssa opiskelijoiden ohjauksesta opintojen aikana. Se pitää sisällään myös harjoitteluohjauksen ja opinnäytetyöohjauksen. Haastattelijoina tai keskustelijoina täällä ovat.

Raija Koskinen: Minä olen Raija Koskinen, sosiaalialan koulutuksen lehtori.

Liisa Harakkamäki: Ja minä olen Liisa Harakkamäki, sosiaalialan koulutuksen lehtori.

Merja: Ja meidän asiantuntijat ovat…

Mare Orman: Minä olen Mare Orman ja myös sosiaalialan koulutuksen lehtori vielä muutaman päivän.

Seija Pajari-Stylman: Seija Pajari-Stylman, sosiaalialan lehtori.

Päivi Veikkola: Päivi Veikkola, sosiaalialan lehtori.

Merja: Lähdetäänkö ensimmäisten kysymysten äärelle?

Raija: Ihan ensimmäisenä kysymyksenä oikeastaan se, että mitä te ajattelette siitä, miten ohjauksella voi vahvistaa sosionomin, sosionomiopiskelijan ammatillista kehittymistä ja sen syvenemistä. Miten se ohjaus toimii tässä tukena?

Päivi: Kuka sanoo ekana? Mä sanon ekana heti, mitä mun tuli mieleen. Eli mä sanoisin, vaikka niin, että yksi juttu mitä sillä voi vahvistaa, on se opiskelijan semmonen itseluottamus ja itsearvostus, niin sillä kontaktilla mikä siinä ohjauksessa on, niin se voi tukea semmoista. Ja sillä on merkitystä siellä työelämässä ja asiakastyössä ja oman asiantuntijuuden esiintuomisessa.

Mare: Kyllä. Jos mä jatkan. Mun mielestä se ryhmä on riittävän pieni. Että on turvallinen ympäristö, missä pohtia sitä omaa ammatillista kasvua ja siihen liittyviä kysymyksiä, haasteita. Ja myös sitten niitä onnistumisia voi vähän niin kun tuulettaa. Et se on se pieni ryhmä mikä tulee opintojen aikana tutuksi. Ainakin sellaisena näen.

Seija: Joo. Ja mä aattelin, että niin OHO-ohjaajalla kuin sillä OHO-ryhmän jäsenillä, niin niillä varmasti saavutetaan semmoinen hyvä tiimi ja keskustelu siellä, niin pystytään tavallaan ohjaamaan myöskin sitä opiskelijaa sellaisissa erityisissä valinnoissa, minkälaisia valintoja hän tekee esimerkiksi syventävien opintojen suhteen. Mihin hän haluaa suuntautua, mihinkä asiakasryhmään, mihinkä kohderyhmään tai minkälaisiin tehtäviin. Ohjaajalla ja ryhmällä on vahva tuki siinä.

Mare: Kyllä, kyllä. Ja ne ohjaa mun mielestä siinä pienessä ryhmässä nimenomaan niitä, jos tulee vaikeuksiakin niin, et miten niistä selvitään. Niin tää on ihan opinnoissa selviytymisenkin kannalta tosi tärkeä areena.

Päivi: Te just sanoitte kumpikin siitä ryhmän edusta, et kun se on ryhmämuotoinen, että kun toiset sit kommentoi toisiansa ja tukee toisiansa, niin oppii siinä vuorovaikutusta.

Mare: Vuorovaikutusta kaiken kaikkiaan kyllä, koska se on sosiaalialan työn ydin.

Merja: Mitenkä te näette, että minkälainen vaikutus, paljon puhutaan opiskelijoiden hyvinvoinnin haasteista näinä päivinä, varsinkin koronavuosienkin jälkeen ja muutenkin, niin millaista merkitystä sillä on opiskelijoiden hyvinvoinnille ja opiskelukykyisyyden ylläpitämiselle?

Mare: Siinä on monta ajatusta siihen liittyen. Mä aattelin, kun ne olis kasvotusten tapaamisia, niin silloin olisi vielä tehokkaampi ja parempi. Kun me ollaan siirrytty tähän etämalliin aika usein, ja torstaiaamuisin on 1,5–2 tuntia tapaamisia, niin totta kai niitä ajomatkojakin mietitään ja opiskelijan taloudellista satsausta siihen. Mutta mä luulen, et se vielä palvelisi enemmän, jos olisi kasvotusten tapaamisia. Jos tapaamisen jälkeen olisi yhteinen lounas, niin se varmaan tukisi ja antaisi vapaamuotoisemman jatkoryhmäytymiseen mahdollisuuden tälle pienemmälle ryhmälle. Koska nyt ollaan niin isoissa ryhmissä, että siinä hyvinvoinnin tukeminen ei todellakaan toteudu sillä tavalla kuin mitä haluaisimme.

OHO-ryhmän mahdollisuus on just nimenomaan siinä, että se pieni ryhmä oppisi mahdollisimman hyvin toisiaan tuntemaan. Ja mitä enemmän tunnetaan, sitä turvallisemmaksi sitä oloa tunnetaan ja sitä paremmin se tukee myös opiskelijan hyvinvointia. Opiskelijoiden vapaa-aikaa voitaisiin viettää yhdessä, ettei tulisi yksinäisyyden tunnettakaan, jos on vaikka muuttanut eri paikkakunnalle tai Hämeeseen. Siinä olisi vielä mahdollisuus, se on ainakin se, mitä me pystytään näillä puitteilla mikä meille suodaan.

Seija: Mä taas ajattelen niin, että erityisesti korona-aikana, kun meillä oli edes siellä Zoomissa tai Teamsissa OHO-ryhmän tapaamisia, niin se piti sitä ryhmää kasassa ja koossa. Ja he saivat kumminkin sitä vertaistukea ja tsemppasivat toisiansa siellä niissä ryhmissä, vaikka jouduttiin olemaan etänä etäryhmissä pitkiä aikoja.

Mare: Kyllä, se oli meillekin tärkeää.

Päivi: Joo. Te kummatkin, mitä tuossa sanoitte, niin on mun mielestä myös ihan totta. Mutta toi mitä Mari sanoi siitä kasvokkain tapaamisesta, niin kyllä mä toivoisin, että sitä palaisi enempi. Jos ajattelee, että monia sellaisia hyvinvointipuutteita tai mikä se on mihin tarvis tukea, niin ne voi liittyä esimerkiksi siihen, että miten ollaan toisten ihmisten kanssa, ja saa sitten rohkeutta olla toisten ihmisten kanssa. Ja saada just sitä kontaktia, jos on yksinäisyyttä. Ja kyl mä ylipäänsä ajattelen, että tuommoinen ohjaus voi monella tavalla… Tai itselle on jäänyt vahvimpana mieleen tässä vuosien varrella, missä on ikään kuin kuvitellut voivansa tukea opiskelijan hankaluutta jossain opiskelun asioissa joko kirjoittamisessa tai missä tahansa semmoisessa, että on voinut sellaisessa tukea jotenkin, vähän töniä eteenpäin tai olla tukena tai sanoo tavallaan, ettei tää mitään, että jatketaan eteenpäin vaan. Se on itselleni jäänyt parhaimpana mieleen sieltä.

Mare: Kyllä, kyllä. Just nää yksilöllisetkin. Silloin sä tutustut opiskelijoihin ihan eri tavalla, kun sä oot siinä OHO-ryhmässä, niin sä opit heitä ihmisenä tuntemaan ja se välittämisen taso on ihan erilaista. Et sitten kun tulee niitä haasteita, niin sä pystyt sitten myös tarjoamaan sitä tukea.

Päivi: Niin toi on aika jännä. Mulle tulee ainakin sellainen olo, et mä oon vähän niin kuin leijonaemo joidenkin opiskelijoiden suhteen, et mä oon valmis vähän puolustamaan ja että huomaatteko nyt, kuinka briljantti ihminen täällä onkaan. Se on kiva tuntea ylpeyttä ja semmoista niistä omista ohjattavista.

Seija: Joo. Ja sit jos on jotakin erityistarpeita opiskelijalla, niin sitä ottaa vähän äitiasenteen siellä. Et katotaas nyt tää homma kuntoon yhdessä.

Mare: Joo, kyllä. Niistä on tullut kyllä tosi arvokkaita kohtaamisia ja prosesseja. Myös itse on nauttinut onnistumisen kokemusta. Kun on prosessia kantanut ja vienyt ihan loppuun asti. Senkin mä oon huomannut, että tällä ryhmällä on se vaikutus, että jos siihen osallistutaan, niin opinnot etenee. Opinnot etenee ja valmistumiset on jotenkin, kaikki on niin kuin mallillaan. Kyllä tällä on iso merkitys mun mielestä.

Seija: Kyllä. Ryhmän tuki on tärkeää, ja se näkyy kyllä noissa OHO-ryhmissä.

Raija: Tähän liittyen mun tuli mieleen, että kun te ootte pitkän linjan opettajia ja nähneet sen muutoksen, et kuinka on siirrytty pienten ryhmien opettamisesta suurryhmäopetukseen. Ja sitten tää verkko-opetus ja erilaiset sähköset ympäristöt suhteessa siihen, niin miten te näette tän OHO-ohjauksen merkitystä? Oikeastaan se, että tuleeko tää jotenkin erityisen tärkeäksi nyt, kun opetusta toteutetaan esimerkiksi isoissa ryhmissä? Se, että on oma ohjaaja ja OHO-toiminta.

Seija: Kyllä. Mä ainakin oon sitä mieltä, et on tärkeää. Ei me pystytä hallitsemaan niitä isoja opiskelijamääriä kokonaisuutena kaikki. Vaan siellä on niitä omia pienempiä ryhmiä, missä saadaan paremmin tutustua opiskelijoihin ja opiskelijat pystyy varmaan paremmin pienemmässä ryhmässä puhumaan luottamuksellisemmin ja avoimemmin niistä omista asioistaan, haasteistaan ja opintoihin liittyvistäkin asioista.

Mare: Kyllä, kyllä. Mutta kyllä ne vanhatkin ajat oli ihania, kun ovet olivat auki, opiskelijat tuli työhuoneeseemme, tunnettiin nimeltään kaikki opiskelijat. Kun ne valmistui, ainakin siinä vaiheessa me tunnettiin kaikki. Opiskelija tuli työhuoneeseen, istahti pöydälle ja juteltiin siinä. Se oli välitöntä kontaktia ja yhteyttä. Ja se yhteisö oli, se oli tosi ihanaa. Et onneksi on tää mahdollisuus olla näissä pienryhmissä kuitenkin, et mä edes jonkun opiskelijan nimen muistan. Että mä kaikkia valmistuvia muistaisin, se on ihan mahdottomuus nykyään. Mutta sellaiset ajat oli, ei voi mitään, kyllä ne pikkusen parempia aikoja oli.

Päivi: Tohon voisi jatkaa, että mua suorastaan hävettää se, että mä en tunne opiskelijoita. Tulee sellainen olo, koska on aikaisemmin aina tuntenut, niin nyt mua vähän nolottaa se, että mä tunnen sieltä nimeltä muutaman, jotka on aktiivisia isoissa kohtaamisissa. Muita mä en tiedä nimeltä ja se on tosi noloa. Jotenkin ikävä olo. Totta se varmasti on, niin kuin Seija sanoit, että se pienryhmä tulee siihen tilalle, että onneksi on nää meidän pienemmät ryhmät, ja varmasti ne paikkaa sitä. Mutta pitäs vaan jotenkin saada ne markkinoitua vielä paremmin. Ainakin mulla on sellainen olo, että ei ihan kaikki osallistu niihin kuitenkaan aktiivisesti. Ehkä opiskelijat ajattelee, että mikä sen merkitys on tai ei ymmärrä sen merkitystä, et se ois jotenkin tarpeellinen, kun ei siitä oo mitään pisteitäkään tullut.

Mare: Kyllä, joo. Mulla yksi opiskelija just sanoi, että häntä harmittaa, että hän ei tajunnut sitä mahdollisuutta aikaisemmin. Et vasta opintojen loppuvaiheessa. Että kyllä sitä omaa jaksamista ja koulunkäyntiä pitäisi yhteisössä jakaa, et se kantaa ja se tukee sitä prosessia.

Päivi: Tämä nolostuminen tulee erityisesti vastaan tuolla kaupungilla, kun tulee vastaan joku ja mä en tajua, et se on meidän opiskelija. Ja se hymyilee sillä tavalla, että sit mä tajuan, että ton varmaan täytyy olla meidän opiskelija.

Seija: Mä aina varmuuden vuoksi moikkaan kaikille, ketkä mulle hymyilee.

Liisa: Te ootte hirveän hyvin tuoneet esille tämän kantavan ryhmän ja monen eri roolin. Mutta jos ajatellaan, niin miten teidän mielestä asiakaslähtöinen ote näkyy teidän ryhmän ohjauksissa. Koska ainakin teidän puheissa tuli hyvin vahvasti ryhmädynamiikkaa ja turvallisen tunteen luomista ja tämmöistä. Mutta ootteko te ajatelleet ikinä taustalla, että siellä onkin asiakaslähtöinen ote teidän työskentelyssä, mitä te mallinnatte ja mitä se ryhmä rupee kantamaan?

Päivi: Tarkoitatko siinä ryhmätilanteessa vai koska ollaan tietysti kontaktissa muutenkin kuin ihan siinä ryhmässä?

Liisa: Molemmissa, koska kyllähän te siinä samassa roolissa ootte.

Päivi: En mä tiedä uskaltaako tässä vaiheessa, nyt voi saada vaikka potkutkin [nauraa]. Niin, että tulee tehtyä ihan omavaltaisia ratkaisuja, asiakaslähtöisiä omavaltaisia ratkaisuja. Semmoisia on tullut tehtyä tässä matkan varrella, asiakaslähtösyyttä.

Mare: Joo, kyllä ja aina säännöissä pysytty.

Seija: No joo. Kyllä ihan sääntöjen puitteissa ollaan toimittu. Mutta mun mielestä tämä antaa mahdollisuuden sille, että maalaisjärjen käyttö on sallittua, että jos se porukka olis vaan sellaista isoa massaa, niin siellä ehkä menisi helpommin byrokraattiseen ajatteluun ja sääntöihin. Et nyt pikkusen tässä pystyy joustamaan näitten sääntöjen ja ohjeiden puitteissa, että se ei oo niin, että nyt täällä lukee näin, vaan sovelletaan sun tapauksessa nyt tätä näin. Ja se on mun mielestä sitä asiakaslähtösyyttä.

Mare: Kyllä. Ja siis yksilöllisiä on just ne ahotoinnit ja aikaisemman työkokemuksen ja opintojen tunnustaminen ja tunnistaminen. Ja niitten ahot-hakemisten tekeminen ja missä moduulissa mitäkin. Kyllä se on hyvin yksilöllistä asiakaslähtöistä siinä prosessissa. Mut se vaati sen, et sä opit tuntemaan sen ihmisen, et hän kertoo sulle ja että sä myös pystyt muistamaan niitä asioita. Että siinä mielessä. Mutta hyvin persoonana me työtä tehdään. Se on varmana mun tapa tehdä miten mä teen. Ja mikä elämänkokemus on itsellä näyttänyt, millä tavalla toivon kohdattavan itseni, niin sillä tavalla pyrin kohtaamaan myös opiskelijoita omassa ryhmässä.

Päivi: Ja silläkin lailla asiakaslähtöisesti, että kaikki ihmiset, niin kuin sä sanoit, persoonana me tehdään työtä. Meidän opiskelijat on omia persoonia ja he on omanlaisiansa, niin sillä mennään minkälainen kukin on. Ja vuorovaikutusta rakennetaan siltä pohjalta, mikä kenellekin on kotoisaa tai sopivaa ja koitetaan siinä joustaa.

Raija: Tuohon jatkokysymys vielä, että jos mietitte niitä lukemattomia tilanteita, kohtaamisia opiskelijoiden kanssa ohjaustilanteissa. Mikä teidän tuntuma on, että miten usein opiskelijat osaa rinnastaa sen teidän vuorovaikutussuhteen niihin tilanteisiin mitä heillä tulee kentällä toimivina sosiaalialan ammattilaisina? Ihan liittyen tähän asiakaslähtöiseen työhön ja harkintavallan käyttöön vaikkapa jossain päätösasiassa. Tuleeko opiskelijat miten tietoiseksi tästä työskentelymallista? Tästä jos saitte kiinni?

Mare: Mä luulen, että ehkä siinä opintojen loppuvaiheessa. Alkuvaiheessa on niin paljon vielä omaa epävarmuutta ja paikan hakemista ja oman identiteetin rakentamista. Mut siinä opintojen loppuvaiheessa silloin, kun tehdään sitä ammatillisen osaamisen portfoliota, niin siinä vaiheessa sitä ihan oikeasti pohditaan. Ja siinä vaiheessa käydään se prosessi kaiken kaikkiaan. Ainakin itselle on tullut kuva siitä, että ne on poimineet matkan varrella tosi paljon mukaan, ja onneksi hyviä juttuja. Se on ollut sellaista niin kun sen onnistumisen kertomus, sanoisinko näin, on ne portfolioesitykset. Kyllä ne osaa ottaa mukaan sen, mitä kokevat arvokkaaksi, meillä on tosi fiksuja opiskelijoita.

Seija: Kyllä mä oon ihan samaa mieltä. Ja niin kun Mare sanoit niistä portfolioista, niissä kyllä tulee esiin ja kiteytyy se koko heidän opiskeluprosessinsa ja opintomatka alusta sinne valmistumiseen saakka. Ja kyllä niissä portfolioissa näkyy se, että on ammennettu opetuksesta ja muusta, mutta myöskin siitä omasta OHO-ryhmästä ja sen tuesta.

Mare: Niin sen ohjauksen merkityksestä.

Seija: Kyllä.

Päivi: Joo. Portfoliot on kyllä aikamoinen, mikä se nyt sitten onkaan, jalokivi, kun kuulee niitä tarinoita mitä he kertoo. Ehkä tota kysymystä vois kysyä niiltä opiskelijoilta, että mitä sä oot oppinut tästä OHO-ryhmästä vaikkapa työtä tai elämää varten. Harvemmin on tullut kysyttyä, enkä muista kauheasti kommentteja, että voi vaan ajatella, että varmaankin sieltä poimitaan. Yhedn kommentin muistan, että joku on sanonut niin, että on ruvennut kans sanomaan noin, kun mä kuulin sun sanovan noin. Että mä oon ruvennu toistaan sellasta. Se on ainoa kommentti, minkä mä muistan, et joku on alkanut käyttää jotain tällaista repliikkiä, mitä joku toinen on ehkä käyttänyt useasti.

Seija: Toi oli hyvä huomio, Päivi. Ja mulle tuli mieleen, että mun OHO-ryhmäläisistä monista on tullut sellaisia… Se ystävyys, kumppanuus on jatkunut vielä opintojen päätyttyäkin, että he ovat yhteydessä ja jakavat kokemuksia ja ajatuksia. Se on hienoa ollut kuulla, että se ei oo päättynyt valmistumiseen, vaan se yhteistyö jatkuu.

Merja: Niin onhan ollut mahdollisuus rakentaa sitä yhteyttä 3,5 vuotta. Mikä on näinä aikoina kumminkin aika pitkäkin aika olla jossain ryhmässä tai yhteisössä. Mua kiinnostaisi tietää, että miten tätä OHO-toimintaa vois kehittää jatkossa? Mennään siihen vielä vähän tarkemmin jatkossakin.

Ehkä me voitaisiin pyytää systemaattisemmin palautetta tän prosessin päätyttyä opiskelijoilta. Se olisi varmaan tärkeää tietoa meille tässä kehittämisessä, mutta myös tärkeää tietoa opettajille palautteena siitä, että se OHO-toiminta kantaa, ja kenties sillä on merkityksiä. Mua kiinnostaisi tietää, että millaisia arvoja te nimeäisitte tämän OHO-toiminnan ympärille? Itse oon miettinyt, että kun meidän sosionomikoulutushan perustuu sosiaalipedagogiseen ajatteluun, niin löydättekö yhtymäkohtia tai pystyttekö nimeämään arvoja, jotka ehkä olisi hyviä vinkkejä myös tuleville OHO-ohjaajille, meidän opettajille? Minkä arvojen varassa sitä kannattaa? Tai mitkä on ne meidän jalokivet siellä, jotka sen tausta-ajattelun takana on?

Mare: Varmaan se kunnioittava kohtaaminen, arvostava kohtaaminen, ja vielä sitten se toimijuuteen tukeminen. Nää on sellaisia. Humanismi, inhimillisyys asioissa, elämä kuljettaa meitä ja tuo eteen haasteita, niin opiskelu on yksi pala ihmisen elämästä, se ei oo koko elämä. Me nähdään laajemmin ja ymmärretään, että on yksilö, on yhteisöitä, et mihin se yksilö kuuluu. Mutta on myös yhteiskunnalliset rakenteet ja puitteet, mitkä sitten mahdollistavat opinnot, mutta asettavat joitakin rajoja ja raameja sille, niin että se kaikki ymmärretään siinä prosessissa. Ja mulla ainakin ihminen on arvo sinänsä.

Päivi: Kaikki nuo. Ja kun sanoit, että ihminen on arvo sinänsä, niin mulle tulee mieleen, vaikka tää onkin vähän dramaattinen, mutta niin kun ihmisoikeus ja sillä tavalla ihmisoikeudet ja oikeudet ja ihmisarvo. Vaikka ne nyt Suomessa ehkä ei olekaan niin kriittisiä juttuja. Mutta joka tapauksessa, jokaisella on oikeus opiskella parhaalla mahdollisella tavalla sitä omaa opintopolkua. Ja kun kaikilla on omat taustansa ja omat elämäntilanteensa ja hankaluutensa ja voimavaransa, kaikilla on mahdollisuus niin kun parhaalla mahdollisella tavalla, että sillä tavalla oikeudet, jokaisen oikeudet.

Seija: Joo. Mä aattelen, tää ei oo ehkä sinänsä arvo, mutta mun mielestä tärkeä tapa toimia on sen ryhmän luottamuksen rakentaminen, että siellä pystytään todella avoimesti ja luottamuksellisesti keskustelemaan kaikista asioista.

Merja: Miten te synnytätte luottamuksen siinä ryhmässä, miten se syntyy?

Liisa: Tai turvallisuus.

Mare: Kohtaamalla, puhumalla, juttelemalla, kuuntelemalla, läsnä olemalla, välittämällä.

Seija: Ihan samaa mieltä. Taisi tulla aiemmin jo sanottuakin, että sillä omalla persoonalla, omalla tatsilla, syntyy se luottamus.

Mare: Jonkun kanssa nopeammin ja syvemmin, jonkun kanssa vie vähän aikaa. Me ollaan yksilöllisiä ja persoonia. Ja oma väsymyskin täytyy tunnustaa, että en oo mikään yli-ihminen, että nyt tulee kauniita sanoja, mutta myös oman väsymyksen tila vaikuttaa aina niissä tilanteissa. Yritän kyllä sitä peittää, mutta mä luulen, että ei se aina onnistu.

Seija: Toisaalta mä mietin sitä, et tarvitseeko sitä aina peittää. Miksei voi, jos se luottamus on siinä ryhmässä, että myöskin ohjaaja sanoo, että sori, nyt mä oon vähän väsynyt, mä en oo nyt ihan 100-prosenttisesti tässä, mutta mennään eteenpäin.

Päivi: Niin voi sanoa, että voitko kertoa, kun mä en oo yhtään kartalla.

Mare: Tai sitten ei muista jotakin, niin ois itselle armollisempaa. Itselle armollisempaa, jos tekisi näin.

Päivi: Ja niin, että jakaa sitä turvallisuutta ja luottamusta, että jakaa tilaa kaikille, pitää huolta, että kaikki saa tilaa. Ja oma hyväksyvä asenne, et se välittyy. Silloin kun mä oon opiskellut ite parikymppisenä, niin mä oon silloin saanut sellaisen opastuksen, että kun ohjaa ryhmää, niin sitä pitää ohjata niin, että ennen ryhmään menoa sun pitää ajatella jokainen ryhmän jäsen läpi. Ja miettiä mistä sä pidät siinä ryhmän jäsenessä, niin että sulle virittyy hyväksyvä asenne ihmisiä kohtaan siinäkin tapauksessa, että on omia murheita ja huolia. Aina tätä ei ehdi tehdä, mutta toi on se ohje kuitenkin. Tässä kohtaa vois sanoa, vaikka niin kun Carl Rodgersin sanoin, että rakkaus on se hyväksyntä.

Seija: Ja se kuuntelu. Et sä jaksat kuunnella ja olla läsnä siinä tilanteessa, vaikka olisit itse vähän väsynytkin, sekin usein riittää.

Raija: Semmoinen kysymys tulee mieleen, kun tuossa aikaisemmin sanoitte, että opiskelijat on saattanut vähän viiveellä ymmärtää, että kuinka hyvä juttu on OHO-ryhmä tai OHO-ohjaus, kun siitä ei saa opintopisteitäkään. Oletteko te semmoisia tilanteita kohdannut ja miten te ootte niihin löytänyt ratkaisuja? Jos pitää puhua opiskelija sen OHO-toiminnan puolelle, tai siihen, että tähän kannattaa satsata.

Miten te olette tämän problematiikan kanssa pärjänneet? Itse mietin sitä, että on aika kova suorituspaine opiskelijoillakin, että pitäisi saada nopeasti opintopisteet kasaan ja muuta. Miksi mä nyt OHO-ryhmään menisin? Jossain vaiheessa vähän mainitsitte siitä, mutta nyt tarkemmin, että miten motivoitte? Ja suhteessa tähän suorituspaineeseen.

Päivi: Ehkä aika heikosti. Mutta se mikä mulle tulee mieleen, niin kun mä lähetän sen kutsun siihen OHO-ryhmään, niin mä saatan luetella siinä, et mitä aiheita meillä silloin on. Esimerkiksi on parin opiskelijan portfolion esitys tai mä yritän houkutella, tai että tulkaapa tapaamaan uutta opettajaa tai mitä tahansa sillä kertaa. Esimerkiksi sillä tavalla.

Seija: Joo. Ihan sama, että etukäteen vähän sellaista asialistaa, mistä asioista puhutaan. Ja usein on ne infoasiat siellä päällimmäisenä ja sitten tietenkin niitä omia asioita. Mutta sitten vaan on joitakin opiskelijoita, jotka eivät niin tartu tähän OHO-ryhmän mahdollisuuksiin ja tukeen. Se on enempi sitä henkilökohtaista ohjausta ja yhteydenpitoa sitten, että hoidetaan se asia niin, jos ei ryhmä nappaa. Me ollaan erilaisia.

Mare: Kyllä. Joo ihan sama, että mä olen siirtynyt näihin powerpointteihin tämän vuoden aikana. Valmistelen PowerPointit ja laitan etukäteen Teamsiin, että tietävät mistä puhutaan. Aikaisemmin laitoin vaan muutamalla sanalla siihen kutsuun, että mistä keskustellaan. Me ollaan välillä tavattu kahvilassa alakerrassa, että olisi ehkä mukavampi tulla. Sillä tavalla yritetään ainakin motivoida paikalle tulemista. Jonkun kohdalla se on näin, että se on sitten henkilökohtainen. Meillä se ryhmässä toimiminen ei olekaan työkuvioittenkin takia mahdollista ja sitten se siirtyy yksilöohjaukseen.

Päivi: Mulla oli mielessä se, että mä jotenkin saisin sidottua opiskelijoita siihen toimintaan paremmin sillä tavalla, että jakaisin sitä mistä meillä on ollut puhetta. Tavallaan se vastuu niitten teemojen valmistelusta, tai mitä siellä milläkin kerralla käsitellään, siirtyy sille opiskelijalle. Mut se vaan on luisunut käsistä joka kerta, että en oo saanut sitä vielä koskaan onnistumaan. Mikä voisi olla semmoinen, että opiskelijat oiisi mukana siinä, et siinä olisi vielä enempi tätä toimijuutta, mistä sä Mare sanoit.

Mare: Osallisuutta joo.

Päivi: Niin, ettei se ole vaan se opettaja, joka miettii sinne nyt jotakin, että mitä siellä puhutaan, vaan että se olisi yhdessä vuorotellen, niin se vois vetää mukaan. Samoin niin kuin Marekin sanoit, mä oon myös yrittänyt joskus sitä, että nähdään livenä tai ois joku kevät tapaaminen livenä. Mutta ei ne oikein ottanut tuulta alleen.

Merja: Kyllä. Kuulostaa kuitenkin, että siinä on monia kehittämisen mahdollisuuksia, mutta myös yksittäinen ohjaaja voi tehdä siellä OHO-toiminnan sisällä asioita eri tavalla, mikä sopii sille ryhmälle.

Mare: Joo, kyllä. Siinä on haasteena, että jos on tipahtanut vauhdista ja on omia yksityiselämässä haasteita ja niitä opintopisteitä ei kerry eikä oo samoissa moduuleissa mukana, niin kynnys tulla siihen, kun muilla kaikki menee kuin Strömsössä, niin se tuottaa ahdistusta vielä lisää. Et meidän täytyy ehkä joustaa ihan oikeasti jokaisen yksilön kohdalla ja miettiä niitä vaihtoehtoja. Mut kuitenkin tarjota niitä ohjaustapaamisia.

Liisa: Onko teillä ollut hyviä kokemuksia näistä tilanteista, mistä olette tarjonnut näitä yksittäisiä tapaamisia siitä, että se opiskelija pääsee eteenpäin opinnoissaan ammatillisessa kasvussaan?

Seija: On kyllä joo, et tehdään semmoisia steppejä, et mitä nyt, jos on jäänyt rästitehtäviä, niin mitkä nyt teet ensin pois ja mitkä hoidat.

Päivi: Aivan sama juttu. Ollaan tehty lista tehtävistä, mitkä puuttuu. Ja sitten tarkisteltu niitä myöhemmin. Ja sähköpostikirjeenvaihtoa.

Mare: Kyllä, kyllä.

Merja: Joo. Koska on varmasti meilläkin sellaisia opiskelijoita, jotka ovat niin pärjääviä, etteivät välttämättä kauheasti tarvitse sitä ohjausta, mutta juuri sen takia eivät kenties aina osallistu. Mutta jos että opinnot ei etene jostain syystä, niin siellä on myös vahvoja tunteita, häpeän tunteita, jotka tekee vaikeaksi tulla ryhmään. Ja toi kuulostaa tosi hyvältä, että siellä on joustavasti mahdollisuus yksilötapaamiseen, ja sehän perustuu sille turvallisuuden tunteelle ja luottamukselle, että tulisi edes siihen tapaamiseen.

Mare: Kyllä, kyllä.

Liisa: Meillä oli ajatus kysyä teiltä myös, et mitä oppeja te siirtäisitte OHO-ohjaajille. Tässä teidän puheessa on tullut tosi, tosi paljon hyviä vinkkejä.

Seija: Mä voisin yhden aiheen lisätä. Mä haluun nostaa tämän hyvänä kokemuksena. Mulla on yks OHO-ryhmä ollut sellainen, että mun mielestä mä oon OHOna onnistunut erinomaisesti, jos mulle tulee sellainen tunne, et mua ei tarvita siinä ryhmässä. Et ryhmä on toiminut todella, mä vaan luon puitteet ja järjestän tapaamisajan. Ja siellä tulee toki tietenkin, jos on jotain infoasiaa, niin ne siinä aluksi tykitän. Mutta sit se ryhmädynamiikka vaan lähtee toimimaan ja keskustelu menee niin lujaa vauhtia eteenpäin, että se 1,5 tai 2 tuntia ei edes riitä siihen tapaamiseen. Musta se on ollut yks onnistumisen kokemus.

Raija: Tavoitatko sä itsesi jäljille, että mitä siinä on tapahtunut, että se OHO-ryhmä on muodostunut tämmöiseksi?

Liisa: Näitä varmaan löytyy teidän kollegoilta ja teiltäkin päin tai Mareltakin vastaavia.

Seija: En mä tiedä. Mun mielestä siinä alusta asti on ollut hyvin keskusteleva, myönteinen hyväksyvä ilmapiiri. Ja siellä on ollut muutama vahvapersoonainen opiskelijakin mukana positiivisessa mielessä, että on temmannut myöskin sen muun porukan mukaan siihen.

Mare: Kyllä. Keskustelun avaajat ja ylläpitäjät löytyy omasta ryhmästä. Ja sitten sen kokemuksen jakaminen, niin syntyy ihan spontaanisti siinä ryhmässä.

Seija: Ja keskustelu pysyy asiassa, että se ei lähde sitten sivuraiteille, vaan se on ihan tiukkaa tavaraa, opintoihin liittyvä ja ammatilliseen kasvuun liittyvä asia.

Mare: Kyllä.

Päivi: Mulla on kanssa sellaisia kokemuksia. Musta jotenkin tuntu, et siihen on vaan sattunut ehkä sellaisia ihmisiä, jotka lähtee mielellään opiskelijana puhumaan. Se ei ole se, miten siihen itse vaikuttaa, ettei ole itse tukehduttanut sitä, että on osannut pysyä pois tieltä. Ja nuo ryhmät on niin erilaisia.

Ja vaikkapa monimuoto- ja päiväopiskeluryhmät. Mulla on ainakin sellainen kokemus, et monimuotoryhmäläiset tosi paljon nauttii ihan kaiken kokemuksen jakamisesta keskenään, työkokemuksen. Se on heille tavallaan arvokas hetki päästä juttelemaan toisten kanssa, jotka opiskelee samaa alaa ja tekee samanaikaisesti ehkä työtä, ja mitä kaikkea kokemusta heillä onkaan. Ne tarpeetkin on niin toisenlaisia ja erilaisia eri ryhmillä.

Seija: Niin on ihan selkeästi. Monimuoto-opiskelijat haluaa jakaa ja haluaa vastaanottaa myöskin kokemuksia ja tietoa muilta. Opiskelijat ei ehkä vielä ihan, nuoremmat opiskelijat ehkä osaa hyödyntää sitä.

Mare: On vielä varovaisempia.

Merja: Tässä on vilahtanut siis ryhmäkäsite. Ja mietin sitä, että ryhmällä voi olla erilaisia tavoitteita. Jotenkin tämä tulee näkyviin, että ne tavoitteet voi olla erilaisia. Informaatiotarve on se, mikä ohjaa sinne. Myös tämä yhteenkuuluminen ja toisiin liittyminen voi olla se toinen tarve. Kumpaan suuntaan teidän mielestä meidän pitäisi OHO-toimintaa kehittää? Onko nämä toisiaan poissulkevia vai olisiko jotain painotuksia tulevaisuudessa hyvä pyrkiä lisäämään? Vai yritetäänkö tasapainoilla näitten asioitten kanssa?

Päivi: Ehkä vaikea kysymys. Pitää tasapainoilla, mutta kun se informaatio on kuitenkin tärkeää. Täytyy pitää huolta, että se tarpeellinen informaatio tulee jaettua. Tärkeitä on kuitenkin sen ryhmän tavoitteet. Olisiko niin, että sen ryhmän pitäisi olla tietoinen niistä tavoitteista, ettei se vaan valu johonkin suuntaan, että aika vaan kuluu jossakin. Tavallaan siitä oltaisiin tietoisia, että hei, halutaanko me oikeasti puhua näistä asioista, et olisiko tämä nyt meidän tavoite? Mikä me laitetaan meidän ryhmän tavoitteeksi, että puhutaan nyt vaikka tämmöisistä asioista. Vaikka informaation jakaminen ja tietoiset tavoitteet, mitkä on sitten ne, mitkä ryhmä valitsee.

Seija: Samaa mieltä kyllä.

Mare: Kyllä. Se olisi mun mielestä paras tapa lähteä eteenpäin.

Merja: Olisiko siinä hyvä tehdä, katson nyt Seijaa, joka on tiimioppimisen mestari, niin ihan tämmöisiä tiimisopimuksia tai tämmöistä lähteä syventämään ja kirkastamaan myös opiskelijoille?

Mare: Kyllä.

Seija: Joo. Ihan hyvin mun mielestä vois siellä opintojen alussa, kun lähetään ryhmäytymään niissä OHO-ryhmissä. Miksei siellä vois tehdä meidän oman OHO-ryhmän tiimisopimuksen, mitkä on meidän tiimin OHO-ryhmän tavoitteet ja tsekata niitä aika ajoin.

Päivi: Niin. Varsinkin toi tsekata niitä aika-ajoin, koska siinä ensimmäisellä viikolla tai toisella viikolla on tosi vaikea tietää, mitkä ne pitäisi nyt olla, mitkähän olisi hyvät tavoitteet, niin sitten niitä on hyvä tsekata.

Seija: Kyllä.

Päivi: Kun te kysyitte näitä neuvoja tai jotakin vinkkejä ja ajatuksia, OHO-ohjaajille, niin mä tiedän, että Seija pitää Excel-taulukkoja ja mä taas en pidä, kun mulla on lappusia siellä täällä. Varmaan Excel-taulukot vois olla tosi hyvä. Koska se, mikä vaatisi niitä Excel-taulukoita, on harjoittelut ja opinnäytetyöt ja se muu opiskelu vielä niillä opiskelijoilla. Se on aikamoinen kasassa pidettävä juttu.

Seija: Joo, mä en ois pärjännyt ilman Exceleitä, kun on monta OHO-ryhmää. Ei vaan pysyisi enää hanskassa, jos ei ois tietoa. Kenellä se mikäkin, joillakin voi olla joku vihko tai joku muu muistiinpanoväline. Mulle on luontainen tapa se Excel.

Mare: Mulla on työpöydällä jokaiselle ryhmälle oma sivu, mihin päivittää ne oleelliset.

Merja: Mietin taas tätä toimijuutta ja opiskelijan omistajuutta omissa opinnoissa, niin olisiko oma seurantasysteemi, jota opiskelija itse vastuutettaisiin pitämään? Ja se olisi hänen omistama se dokumentti, toimisiko semmoinen?

Mare: Kyllä ne pitää. Mä luulen, että ne on aika hyvin tietoisia kaikista opiskeluun liittyvistä asioista. En usko, mä en tiedä. Mulla on semmonen tunne, että ainakin ne ketkä on läsnä ja paikalla ja kenen opinnot etenee, niin niillä on asiat hallussa suurimmalla osalla.

Merja: Ja hyvinhän meillä niitä on myös ohjeistettukin. Mutta oma opintojen etenemisen seuranta tuli vaan mieleen, jossa se vastuu siitä seurannasta olisi enemmän vielä opiskelijalla itsellään.

Päivi: Mä en tiedä tarkoititko sitä, mutta semmoisen oman seurannan mä voisin ehkä ajatella, että voisi olla. Ainakin mulle tekisi hyvää, että mun OHO-ohjattavat sanoisi, että hei, että mulla on ollut menossa harjoittelu, mulla olisi tänään nyt toi tällaanen. Ikään kuin välireflektio. Ettei mun tarvitse, koska ehkä se ois parempi, et se olisi se opiskelija, joka sanoisi sen, että mulla on nyt välireflektio. Tai että se kertoo etukäteen, että hei, mulla on välireflektio meidän seuraavassa OHO-ryhmässä.

Merja: Ja varaisi ajan siihen.

Päivi: Ja sit mulla on loppureflektio siellä seuraavassa. Koska se on sitä valtavaa muistamista ja sen Excel-taulukon plaraamista, jos semmoinen olis käytössä. Mun niitten irrallisten lappujen plaraamista, että kenelläs nyt onkaan välireflektio ja kuka onkaan harjoittelussa ja kuka onkaan menossa, niin semmoisen esimerkiksi. Ja sehän tavallaan on sen opiskelijan omaa elämää.

Seija: Niin, en mä tiedä. Kyllä musta tuntuu, et mun OHO-ryhmissä toi on toiminut, että nehän itse sanoo, et mä voisin pitää seuraavassa OHO-ryhmässä reflektion tai jotain. Kyllä niillä on sitä omaa seurantaa. Mutta tietysti jonkinlainen systemaattisuus siihen vois olla hyvä luoda.

Raija: Puhuitte Excelistä, on se sitten OHO-ohjaaja opettajana tai sitten opiskelija, joka jotain tämmöistä tiedostoa tai lappujärjestelmää pitää. Mut me ollaan aika monien tietojärjestelmien kanssa tekemisissä, kuten Peppi, Pakki, jos miettii kokonaisuutta, niin periaatteessa ne kaikki tiedot on siellä. Ja siellä niiden pitääkin olla suoritusten osalta. Miten te näette sen yhteispelin näiden järjestelmien käytön kanssa? Ja yhteistyö opiskelijoiden kanssa. Miten sujuvaa on käydä samanaikaisesti keskustelua opiskelijan kanssa ja huolehtia siitä, että ne tiedot on järjestelmässä ajan tasalla ja itse löytää ne sieltä? Aika paljon kaiken tämän tyyppisen tekniikan kanssa ollaan tekemisissä.

Seija: En mä tiedä. Mut mun logiikkaan nämä kaikki eri järjestelmät tekee sen, että mä en ihan selkeesti pysty hahmottamaan sitä opiskelijan kokonaisuutta, kun on Peppiä, Wihiä ja Workseediä ym. Jos mulla ei ole tätä Exceliä, mihin mä oon koonnut ne asiat selkeästi. Mä näen yhdellä silmäyksellä, mikä sen opiskelijan tilanne on. Mutta tämä on varmaan jotenkin mun aivoista johtuva.

Päivi: Mä sanosin niin, jos se kysymys nyt tätä koski, että mun on siitä Wihistä helppo saada selvää, että kun mä menen sinne ja vilkaisen, niin mä saan siitä nopeasti selvän mikä se opiskelijan tilanne on. Mutta Workseed on mulle ihan yks sekasotku. Mun on tosi vaikea löytää sieltä, että olenkohan mä nyt oikeassa. Se on mun päälleni aivan yks sekasotku.

Mare: Kyllä. Ja Pakissakin on aika paljon tavaraa. Meidän Pepissä on niin, että jos sieltä lähdet katsomaan, että jotakin on tehty osittain, niin sun täytyy tietää minkä ryhmän kanssa se on suoritettu. Jotta sä löydät sen oikean kohdan. Ja jos mä en ole itse siellä opettajana ollut, niin mä en näe, että osa jostakin moduulista on suoritettu. Mutta mikä osa siellä on suorittamatta. Kyllä siinä haastetta on. Tämmöinen Excel siinä, mä olen luottanut opiskelijaan, jos mä ihan rehellinen olen. Että he on kartalla omista opinnoistaan. Mä katon sen kokonaisopintopistemäärän. Ja sitten jos siellä ei ole niitä riittävästi, niin opiskelijan kanssa keskustellaan, hän kyllä tietää mistä on kysymys ja mistä on vielä pisteitä jäänyt saamatta. Siinä mielessä mun ei oo tarvinnut ihan hirveästi etsiä niitä erilaisia opintomoduulien Peppi-merkintöjä. Mut tää Excel olis kyllä.

Merja: Varmaan voi olla myös opiskelijalle myös yhtä haasteellista liikkua näitten järjestelmien välillä.

Mare: Nimenomaan. Ja sitten ilmoittautumiset ja kaikki tällaisetkin asiat. Ne on kyllä joskus aika haastavia ottaa haltuun. Olen huomannut, että joskus moduuli on päättynyt ja opiskelija ei olekaan ilmoittautunut kaikille teemoille, mitä siinä moduulissa on. Haasteita on vielä.

Seija: Joo. Se oli kyllä selkeämpi, kun ilmoittauduttiin koko moduuliin kerralla. Opiskelijatkin ymmärsivät, että mihin pitää ilmoittautua. Mutta kun ilmoittaudutaan eri moduulin opintojaksoille, niin siellä tosiaan on yhdelle ilmoittauduttu ja muille ei, ja sitten kun tulee arvioinnin paikka…

Mare: Niin sitten ei tiedäkään.

Seija: Pikku lisähomma siinä sitten.

Mare: Kyllä.

Liisa: Mutta toitte hyvin esille tuon keskustelun. Eli se on edelleen se vuorovaikutus, mitä olette tuoneet koko tässä OHO-toiminnassa esille, että kuinka merkittävää se vuorovaikutus teillä on.

Merja: Onko sulla Raija vielä kysymys? Kysy vaan.

Raija: Mulla on semmoinen pieni kysymys, että minkälaista maailmaa tällä OHO-toiminnalla pitäisi tulevaisuuteen tähdäten rakentaa kaiken sen lisäksi, mitä olette jo sanoneet? Minkälaista evästystä vielä vähän filosofisemmassa mielessä? Maailmassa asiat muuttuu aika hurjaa vauhtia, niin tämmöinen vuorovaikutus, mitä olette kuvanneet tästä OHO-toiminnasta, mikä syntyy opiskelijaryhmän kesken ja opiskelijan suhteessa opettajaan, niin se voi olla parhaillaan aikamoinen muutosvoima. Niin mihin suuntaan ja millä tavalla haluaisitte nähdä, että maailma muuttuisi tämän toiminnan myötä?

Seija: No nyt pistit Raija helpon.

Raija: Harrastan helppoja kysymyksiä.

Päivi: Ottaen huomioon, että opiskelijatkin on tässä muutosagentteina.

Mare: Joo. Ilmastokriisi pukkaa. Ensi kesästä ennakoidaan tulevan historian kuumin, lämpöisin, et kyllä näiden uhkakuvia keskellä, mitä ympärillä on, täytyy pitää pää kylmänä. Pienin askelin pystytään vastaamaan siihen. Sotakaan ei ole kovinkaan kaukana täältä, se varmana tuottaa ahdistusta. Välittämistä ehkä ja vastuullisuutta myös, pitäisi ehkä enemmänkin ottaa kantaa asioihin, ettei olla vaan että joo, joo miehiä, että kun käsketään niin tehdään. Vaan niin, että tullaan näkyväksi, mitä tavoitellaan, minkälaista maailmaa me halutaan. Halutaanko sellaista, että kaikilla on taskut pullollaan rahaa, mutta kaikki on yksin ja voi huonosti. Vai halutaan, että meidän ympärillä on kuitenkin ihmisiä, ketkä meistä välittävät ja kenestä me välitetään.

Mä ajattelen, että me ollaan olemassa toinen toisillemme. Me kannetaan tätä viestiä eteenpäin, että myös heikommassa asemassa olevalla ihmisellä on merkitys. Myös maahanmuuttaja on arvokas ihminen ja hänen kohtaan ei puhuta eikä käyttäydytä rasistisesti. Ne on asioita mitä pitäisi nyt nostaa esille. Koska se mitä tapahtuu, sattuu. Ei unohdeta Ukrainaa ja autetaan, siellä ihmiset on joka päivä elämän ja kuoleman kysymyksen äärellä. Ollaan myös empaattisia, muistetaan, että vaikka meillä on asiat hyvin, niin se ei tarkoita, että kaikilla on hyvin. Jotenkin se inhimillinen ahneus pitäisi saada kuriin. Enemmän empatiaa ja välittämistä, rakkautta.

Merja: Mä Mare tiivistin tuosta sun puheenvuorosta kolme V:tä. Eli vastuu, välittäminen ja vaikuttaminen.

Mare: Kyllä. Aion mennä mielenosoitukseen ihan oikeastikin. Ja Päivi, sä kävit jo hieman kanssa. Ajattelin, että nyt on enemmän vapaata, nyt pistetään tuulemaan.

Seija: Mä kyllä komppaan Marea. Ja tätä juuri ajattelin, oli hyvin kiteytetty, Merja, toi sun vastuu, välittäminen ja vaikuttaminen. Niitä mä ajattelin kanssa, että ne ois se asia, mitä haluaisin, että opiskelijat ottavat ne haltuun opintojen aikana jo. Ja toimivat jatkossakin sen mukaan, että tiedostamisen merkitys ja se, että ymmärretään myöskin, että historia on historiaa, mutta se on sen ajan kuvaus ja sen ymmärryksen mukaan on silloin toimittu. Ei kielletä sitä, mutta opitaan niistä virheistä mitä joskus on tehty, ettei tehdä enää niitä samoja virheitä uudelleen. Että ymmärretään historiaa, mutta mennään kohti parempaa tulevaisuutta.

Päivi: Tosi hyvät nuo vastuu, välittäminen, vaikuttaminen. Se kantaa ottaminen ja aktiivisuus. Ja ehkä niin, että ne ei ole semmoisia mielikuvituksen asioita ja teoreettisia, vaan ne täytyisi olla oikeita tekoja. Oikeisiin tekoihin astumista, askelia eteenpäin oikeeseen toimintaan. En mä tiedä, onko se OHO-toiminnan tehtävä, vaan se on koko sosionomikoulutuksen tehtävä. Ettei vaan mielikuvituksessa kuvitella, et me vaikutetaan kantaan ja ymmärretään ja analysoidaan ja vaikutetaan, vaan sitten näyttää ja vaikutetaan ja lähdetään liikkeelle. Ehkä semmoista.

Mare: Kyllä. Ja OHO-toiminta on vaan yksi osa sitä sosionomin koulutusta. Että vaikka nyt puhuttiin siitä, mä luulen kanssa, että kokonaisuus ja prosessi kantaa.

Merja: Eli meidän moduulit on siellä ja siellä käytävät keskustelut.

Mare: Keskustelut.

Merja: Rakentaa sitä.

Mare: Kyllä. Ja läsnäolo myös niissä. Sillä on merkitystä.

Liisa: Teidän puheissa tuli hyvin esille yksilön, yhteisön ja monenlaisten yhteisöjen ja yhteiskunnan merkitykset yhdistettynä Merjan kolmeen veehen, tosi hyvin toitte esille sitä.

Merja: Olisiko meidän aika päättää tämä podcasti? Ja jäi tuossa alussa sanomatta, että olen Merja Salminen, sosionomikoulutuksen koulutuspäällikkö.

Raija: Ja kiitos teille.

Mare: Kiitos paljon.

Päivi: Kiitos.

Seija: Kiitos.